Testistä käytetyt termit

Maksimitesti tehdään testattavan omalle maksimitasolle saakka, eli käytännössä uupumukseen asti. Testi on kuitenkin mahdollista keskeyttää aikaisemmin testattavan niin halutessa. Samoin testi tulee testaajan keskeyttää, mikäli testivasteiden perusteella on syytä epäillä testin jatkamisen muodostavan testattavalle terveydellisen riskin. Maksimisuorituskykyä selvitettäessä maksimitesti on kuitenkin kaikkein tarkin testimuoto, ja lisäksi Pihlajalinnan testaustoiminnassa kiinnitetään erityistä huomiota maksimitestien turvalliseen ja valvottuun suorittamiseen.

Submaksimitestissä kuormitusta nostetaan tasolle, jossa hengitys lähtee yleensä selvästi kiihtymään, eli käytännössä noin 85 %:n tasolle omasta maksimisuorituskyvystä. Tällöin testi on hieman miellyttävämpi suorittaa kuin maksimitesti, mutta toisaalta testissä vain arvioidaan mahdollinen maksimisuorituskyvyn taso, mikä heikentää jossain määrin testin luotettavuutta maksimitestiin verrattuna.

Suora testi tarkoittaa testiä, joissa hengityskaasut mitataan kuormituksen aikana spiroergometriä käyttäen. Tällöin testattavan kasvojen edessä on testin aikana maski, joka johtaa uloshengitysilman edelleen virtausanturiin. Maskista johdetaan myös kaasunäytteet spiroergometriin. Pihlajalinnan käyttämät maskit ovat siten suunniteltuja, etteivät ne mekaanisesti rajoita hengitystä. Hengityskaasujen mittaaminen eli suora testi on käytännössä ainoa tapa, jolla maksimaalinen hapenottokyky saadaan mitattua, ellei sitten määritetä myös sydämen iskutilavuutta ja valtimo-laskimo-happieroa (a-v O2diff).

Hengityskaasujen kuormitusvasteista voidaan suoran testin avulla aina määrittää ns. ventilaatiokynnykset VT1, VT2 ja mahdollisesti joissakin tapauksissa myös VT3. Suomalaisessa terminologiassa VT1 on yhdistetty aerobiseen kynnykseen ja VT2 anaerobiseen kynnykseen. VT3:n olemassaolosta käydään tällä hetkellä keskustelua, jolloin sen merkitys harjoittelun kannalta on vielä epävarmaa.

Suora testi tehdään pääsääntöisesti maksimitestinä, ellei jotain perustetta jättää testi submaksimaaliselle tasolle ole.

Epäsuora testi tarkoittaa testiä, jossa maksimaalinen hapenottokyky arvioidaan sykkeen ja nousevan kuormitustehon välistä lineaarista yhteyttä hyödyntäen. Tällä tavalla arvioitu maksimaalinen hapenottokyky sisältää suuremmat virhelähteet kuin suoran testin perusteella mitattu maksimaalinen hapenottokyky.

Epäsuora testi voidaan tehdä joko maksimaalisena tai submaksimaalisena testinä. Maksimaalisen hapenottokyvyn, maksimisuorituskyvyn ja maksimisykkeen suhteen maksimitesti on tarkempi kuin submaksimaalinen testi.

Aerobisen ja anaerobisen kynnyksen määrittäminen
Suomalaisessa kestävyysvalmennuksessa on harjoitustasojen määrittämiseksi käytetty vuosikymmeniä termejä aerobinen ja anaerobinen kynnys. Näistä aerobinen kynnys katsotaan peruskestävyysalueen ylärajaksi ja samalla vauhtikestävyysalueen alarajaksi. Vastaavasti anaerobinen kynnys katsotaan vauhtikestävyysalueen ylärajaksi ja samalla maksimikestävyysalueen alarajaksi. Maksimikestävyysalueen ylärajana voidaan pitää maksimaalista hapenottokykyä, minkä jälkeen harjoitusalueissa siirrytään nopeuskestävyysalueelle.

Testaajien yhteisesti sopimien periaatteiden mukaisesti kynnysten määrittämisen tulee perustua testissä mitattuihin laktaatti- ja/tai hengitysvasteisiin. Vaikka julkisuudessa usein esitetään kynnysten olevan joku tietty prosenttiluku maksimisykkeestä tai sykereservistä, ei pelkästään syketasoon tai testin sykevasteeseen perustuvia kynnysmäärityksiä pidetä yksilötasolla riittävän luotettavina. Tällöin syketason perusteella määritetyt kynnystasot voivat johtaa virheellisiin harjoitustehoihin.

Tämänhetkiset Suomessa käytössä olevat kynnysten määrityskriteerit perustuvat LTS:n Fyysisen Kunnon Mittaaminen -kirjassa julkaistuihin ohjeisiin. Pihlajalinnassa käytetään kynnysten määrittämisessä näitä kriteereitä, mutta testiasiakas saa aina tulostensa mukana piirrokset mahdollisia omia kynnysmäärityksiään varten.

Kansainvälisessä kirjallisuudessa kynnyksistä saatetaan käyttää hyvinkin erilaisia termejä. Periaatteessa sormenpääverinäytteestä määritettyjen laktaattiarvojen ja niiden kuormitusvasteiden perusteella pitäisi puhua laktaattikynnyksistä (LT1 ja LT2), ja vastaavasti suoran testin hengityskaasuvasteiden perusteella määritetyistä kynnyksistä pitäisi puhua ventilaatiokynnyksinä (VT1 ja VT2, jossain tilanteissa myös VT3). Usein nämä laktaatti- ja ventilaatiokynnykset ovat löydettävissä hyvinkin lähekkäin, mutta on myös tilanteita, joissa niiden teho- ja syketaso saattaa erota huomattavastikin toisistaan. Pihlajalinnassa voidaan määrittää niin laktaatti- kuin ventilaatiokynnykset, ja niiden molempien arvot voidaan myös ilmoittaa asiakkaan saamissa tuloksissa. Suomessa kuntotestausyhteisössä on sovittu, että perinteiset termit aerobinen ja anaerobinen kynnys viittaavat laktaattikynnyksiin. Tällöin testin perusteella annettavissa harjoitusohjeissa käytetään termejä aerobinen ja anaerobinen kynnys, jotka on johdettu testin ventilaatio- ja laktaattikynnyksistä jälkimmäisiä painottaen. Mikäli testissä ei määritetä laktaattikynnyksiä, johdetaan aerobinen ja anaerobinen kynnys ventilaatiokynnyksistä.

Ajanvaraus

Voit varata ajan kuntotestaukseen verkkoajanvarauksesta tai puhelimitse numerosta 010 312 010.